“Hymynaamamurhaajat” on mysteeri, joka alkoi saada huomiota Yhdysvalloissa 2000-luvun alkupuolella, kun sarja nuorten miespuolisten yliopisto-opiskelijoiden hukkumisia herätti epäilyjä. Kyse oli tapauksista, joissa valkoiset miesopiskelijat katosivat baari-illanvieton jälkeen ja löydettiin myöhemmin hukkuneina. Näiden hukkumistapausten ympärillä alkoi kuitenkin esiintyä outoja piirteitä, erityisesti hymyilevän kasvokuvion muotoista graffitia, joka löytyi useiden tapausten rikospaikkojen läheisyydestä. Tämä johti epäilyihin siitä, että kuolemien taustalla saattoi olla harkittu sarjamurha, joka sai nimen “hymynaamamurhaajat.”

Ensimmäinen laajaa huomiota saanut tapaus oli Christopher Jenkinsin kuolema helmikuussa 2003. Jenkins oli 21-vuotias Minnesota-yliopiston opiskelija ja lacrosse-joukkueen kapteeni, joka oli kadonnut neljä kuukautta aiemmin Halloween-yönä. Jenkins poistettiin baarista kesken illanvieton, ja hän katosi sen jälkeen jälkiä jättämättä. Hänen ruumiinsa löydettiin kuukausia myöhemmin Mississippi-joesta, noin 11 kilometrin päässä baarista, yllään yhä siisti intiaaniasu, jota hän käytti Halloween-juhlaillan aikana. Aluksi poliisi päätteli, että Jenkins oli hukkunut vahingossa, mutta hänen perheensä ei hyväksynyt tätä selitystä. He palkkasivat yksityisetsivä Chuck Losin tutkimaan tapausta, ja tutkimus paljasti useita epäkohtia.

Ensimmäinen epäkohta oli, että valvontakamerat, joiden olisi pitänyt taltioida Jenkinsin matka kohti jokea, eivät näyttäneet hänen kulkeneen kyseistä reittiä. Toiseksi, etsivän käyttämä jälkikoira seurasi Jenkinsin hajua sisämaahan, mikä viittasi siihen, ettei Jenkins ollut menossa vapaaehtoisesti kohti jokea. Kolmas epäkohta tuli oikeuslääkäri Michael Badenin analyysistä, joka osoitti, ettei Jenkinsin ruumis vastannut tyypillistä hukkumistapausta: hänen kehonsa oli vedessä siistissä asennossa, vaatteet olivat ehjät, ja hänellä oli yhä korut ja sormukset paikoillaan. Myöhempi tutkinta osoitti myös, ettei Jenkins ollut hengittänyt vettä, mikä teki onnettomuusteoriasta epätodennäköisen. Lopulta Jenkinsin kuolinsyy muutettiin hukkumisesta murhaksi.

Jenkinsin tapaus ei kuitenkaan ollut ainoa. Hänen katoamisensa jälkeen marraskuussa 2002 Wisconsin-Madisonin opiskelija Michael Knoll katosi ja hänen ruumiinsa löydettiin elokuussa 2003 Half Moon -järvestä. Myös Indianan Notre Damen yliopiston opiskelija Zach Sarong katosi joulukuussa 2002, ja hänen ruumiinsa löydettiin helmikuussa 2003 South Bendistä, St. Joseph -joesta. Kummassakaan tapauksessa ei aluksi epäilty rikosta, ja virallisesti ne kirjattiin onnettomuuksiksi.

Näiden tapausten samankaltaisuudet alkoivat kuitenkin herättää epäilyksiä: nuoret miehet, jotka olivat kaikki arvostettujen yliopistojen opiskelijoita, katosivat alkoholin vaikutuksen alaisina ja heidän ruumiinsa löydettiin hukkuneina kuukausia myöhemmin. Yhteiset piirteet – yliopisto-opiskelija, baari-illanvietto, alkoholi ja hukkuminen – loivat pohjan hypoteesille, että näiden kuolemien takana voisi olla jotain muutakin kuin onnettomuuksia.

New Yorkin kaupungissa kaksi eläkkeelle jäänyttä poliisia, Kevin Gannon ja Anthony Duarte, aloittivat laajamittaisen tutkimuksen, joka kattoi useita näistä epäilyttävistä hukkumistapauksista. He tutkivat vuodesta 1997 lähtien tapahtuneita kuolemantapauksia ja huomasivat samanlaisia kuvioita eri osavaltioissa. Heidän teoriansa mukaan nämä kuolemat olivat sarjamurhaajien, mahdollisesti ryhmän, tekemiä. Gannon ja Duarte löysivät useilta hukkumispaikoilta oudon hymyilevän graffitikuvion, mikä antoi heille aiheen uskoa, että kyseessä oli tahallaan jätetty “allekirjoitus” murhista.

Tutkinnan aikana he havaitsivat yhteensä 40 samankaltaista hukkumistapausta eri puolilla Yhdysvaltoja, ja useissa tapauksissa löytyi hymyilevä kasvokuvioinen graffiti tapahtumapaikan läheisyydestä. Vaikka graffitit erosivat toisistaan kooltaan, tyyliltään ja käytetyltä maaliltaan, Gannon ja Duarte olivat vakuuttuneita siitä, että ne liittyivät toisiinsa ja muodostivat osan murhien “viestistä” poliisille. Heidän mukaansa murhaajat toimivat useissa osavaltioissa, ja joskus uhrien kuolemat tapahtuivat samana iltana eri paikkakunnilla, mikä viittaisi organisoituun rikollisryhmään.

Kuitenkin Gannonin ja Duarten teoria ei saanut laajaa hyväksyntää. FBI ja monet muut viranomaiset hylkäsivät heidän teoriansa, pitäen kuolemia ennemminkin onnettomuuksina kuin rikoksina. FBI:n mukaan nuorten miesten hukkumiset johtuvat pääasiassa alkoholista ja siihen liittyvästä riskikäyttäytymisestä, ja he viittasivat tilastoihin, jotka osoittavat miesten olevan todennäköisemmin osallisina onnettomuuksissa, kun he ovat päihtyneitä.

Gannonin ja Duarten tutkimuksia kritisoitiin myös muista syistä. Esimerkiksi graffitit, joita he pitivät murhaajien merkkeinä, olivat osittain haalistuneita ja selvästi olleet paikalla jo ennen hukkumistapauksia. Lisäksi monet psykologit totesivat, että sarjamurhaajien motiivit eivät yleensä sovi yhteen tällaisten hukkumistapausten kanssa. Sarjamurhaajat hakevat usein voimakkaita psykologisia ärsykkeitä, kuten hallintaa ja väkivaltaa, kun taas hukkuminen ei täytä tätä kaavaa.

Vuonna 2012 Gannon ja Duarte ilmoittivat lopettavansa tutkimuksensa hymynaamamurhaajiin liittyen, vaikka tapaukset eivät olleet saaneet virallista selitystä. Näiden tutkimusten päättyminen ei kuitenkaan tarkoittanut, että mysteerit olisivat loppuneet. Yhä edelleen tapahtuu samanlaisia hukkumistapauksia, joissa nuoria miesopiskelijoita katoaa juhlimisen jälkeen ja heidän ruumiinsa löydetään myöhemmin vesistöistä.

Vaikka Gannonin ja Duarten hypoteesi hymynaamamurhaajista on saanut paljon huomiota ja tukea yleisöltä, virallinen kanta on yhä se, että useimmat näistä tapauksista ovat sattumanvaraisia onnettomuuksia. Monille tämä selitys ei kuitenkaan riitä. Yhdysvalloissa on ollut useita tunnettuja sarjamurhatapauksia, joissa murhaajat ovat jättäneet vihjeitä rikospaikoille tai toimineet psykologisesti häiritsevien motiivien ohjaamina. Tästä syystä monet uskovat, että hymynaamamurhaajat saattavat olla todellisia, vaikka viranomaiset eivät olekaan onnistuneet löytämään konkreettisia todisteita.

Tapaukset jättävät edelleen kysymyksiä ilman vastauksia. Ovatko nämä hukkumistapaukset todella sattumaa vai liittyvätkö ne laajempaan rikolliseen toimintaan? Onko kyseessä sarjamurhaajien verkosto, joka toimii eri puolilla Yhdysvaltoja, vai onko tämä vain spekulaatioita, joita graffitien sattumanvaraiset esiintymiset ruokkivat? Vaikka aikaa on kulunut, hymynaamamurhaajat jäävät kaupunkilegendaksi, joka varoittaa ihmisiä alkoholin vaaroista ja herättää pelkoa tuntemattomista uhkista.

Olipa totuus mikä tahansa, nämä mysteerit muistuttavat meitä siitä, kuinka tärkeää on pitää huolta itsestään ja läheisistään, erityisesti silloin, kun alkoholi on mukana kuvioissa. Yksi väärä askel voi johtaa tragediaan, joka ei kosketa vain uhria, vaan myös hänen perhettään ja ystäviään.